Terapeutillako on väliä?

Posted on Updated on

Kuten olen ilmaissut edellisessä kirjoituksessani “psykoterapeuttiuden noviisiaika alkanut”, olen tällä hetkellä niin kutsuttu noviisi psykoterapeutti, joka jokaisella istunnolla oppii uutta asiakkaasta, tämän vuorovaikutustyylistä ja opettelee yhdessä asiakkaan kanssa uutta. Ja samalla poisopin itsekin aiemmasta tavastani tehdä työtä. Toisaalta, en ole mikä tahansa terapeutti, sillä olen vahvalla sosiaali- ja terveydenhuollon ammattikoulutus- ja työkokemuksella varustettu ja Valviran hyväksymä psykoterapeutti, en terapeutti. Tämä tarkoittaa sitä, että minun ja muiden psykoterapeuttien toimintaa valvotaan, toisin kuin terapeuttien. Ja meitä psykoterapeutteja yhdistää tietyt taustakoulutusvaatimukset.

Huomion arvoista on, että vuodesta 2012 alkaen psykoterapeuttikoulutusta järjestävät yliopistot ja käytännössä tarkistavat koulutukseen hakevien taustakoulutus- ja työkokemuspätevyyden. Tästä on tarkemmin Valviran kotisivulla. Suomessa psykoterapeutti koulusta järjestetään kuudessa yliopistossa. Itse olen Itä-Suomen yliopiston ja Lyhytterapiainstituutin kasvatti. Psykoterapeutti vai terapeutti kysymykseen liittyen löysin hyvän, selventävän artikkelin Suomen terveystalon sivulta. Myös sen mukaan sillä on merkitystä, mikä koulutus psykoterapeuttisessa suhteessa työskentelee. Usein, psykoterapeuttien työtä tukee myös muiden ammatin edustajia, kuten kyseisessä artikkelissa mainitaan esimerkkinä.

Psykoterapeutin työssä kysymys on siitä, mitä ja miten erilaisia vuorovaikutuksen elementtejä tutkaillaan ja tarpeen mukaan kehitetään yhdessä uusien tapojen muodostumiseksi ja mielentilan kevenemiseksi. Työ perustuu luottamukseen siitä, ettei asiakasta jätetä yksin edes silloin, kun hän on heikoimmillaan. Ja siihen, että psykoterapeuttina kehitän jatkuvasti omaa osaamistani saamani palautteen perusteella. Siihen tarvitaan asiakkaan rohkeutta ottaa -ei niin mukavia asioita- psykoterapeuttiin liittyen myöskin puheeksi. Ja psykoterapeutti voi kehityskohteitaan käsitellä myös säännöllisessä työnohjauksessa työnohjaajansa kanssa.

Psykoterapeutin rooli ei ole helppo. Hänen tulee olla riittävän lähellä asiakastaan, mutta myös tarpeeksi etäällä. Kyseessähän ei ole ystävyyssuhde. Tähän liittyen Anna-lehti julkaissut artikkelin “Hyvä psykoterapeutti on luotettava ja empaattinen – mutta voiko omasta psykoterapeutista tulla liian läheinen?” Koen nyt aloittaneena psykoterapeuttina, että aiemmissa työtehtävissä, esimerkiksi ihmisten palvelutarpeiden arvioijana ja päätöksentekijänä on ollut psykoterapeuttityöhön verrattuna vähemmän painetta pohtia ja pitää huoli siitä, ettei anna väärää signaalia asiakkaalle. Huomionarvoista myös se, että koska psykoterapeutti on itsekin ihminen, koskee häntä samat lainalaisuudet kuin asiakkaitaan; elämänkriisit, avuntarpeet, mahdollisesti omaehtoiset terapiakäynnit ja vähintääkin koulutuksen aikainen psykoterapia. Jokaisella psykoterapeutilla on siis kokemusta siitä, mitä on olla itse psykoterapiassa.

Yt, Minna